E-text prepared by Tapio Riikonen
Kirj.
Suomentanut
Fanny Johansson
Raumalla,Rauman Kirjapaino-Osakeyhtiö,1896.
Pimeänä ja synkkänä lokakuun iltana vyöryivät vanhan-aikaiset vaunutrappeutuneella maantiellä, joka eriskummaisesti kaartaen jaäkkijyrkkänä johtaa ylämaalta suuriin Nörrekjaerin luona oleviinmetsiin ja soihin. Korvia myöten valkoiseen sadetakkiin puettuna, jostaainoastaan pitkä, punainen nenä pistäytyi esiin, istui ajurikumarruksissa sateen tähden, jota lakkaamatta tulvi ja joka kahdeksanpäivän kuluessa oli vetyyttänyt kentät ja tehnyt tiet kulkuliikkeellemiltei sopimattomiksi.
Hengenvaarallista oli kulkea syvien laaksojen pohjalla, joihin tie vähäväliä äkkijyrkästi suistui. Valo vaunulyhdyistä, jotka kahdentulipunaisen kuulan tavoin loistivat usvan lävitse, väräilivesitäytteisissä ojissa, tulvivissa niityissä, itkevissä puissa jayksinäisissä majoissa. Vanhentuneet vaunutkin huokailivat ja valittivatkulunutta nahkaansa aivan kuin luuvaloinen vanhus, joka on parempiakinja onnellisempiakin aikoja elänyt.
Niin oli tosiaan vaunujenkin laita. Sen ovilla oli niinhyvin sinisiävaakuna-kilpiä kuin kullanvärisiä tammenlehtiseppeleitä maalattuina.Suuressa arvossa olivat ne olleet, kreivittären häävaunut kun olivat;usein oli niiden pehmeissä patjoissa kuulunut rakkauden kuherruksia jakuiskeita. Nyt saattoi nähdä, että ne, samoin kuin vanha, punanenäinenajurikin, olivat virkaheittoja. Ruoskan lyönneistä, joilla hän koettilyhentää aikaa sekä vähemmän ystävällisestä tervehdyksestä, jonkatalonpoikaisvaimo-raukka sai osalleen, Voipi päättää, ettei kenkäänkreivillisen perheen jäsenistä istunut vaunuissa, kankean, nikaraisennahan suojassa.
Niin ei ollutkaan. Suojassa siellä oli nuori, porvarissäätyyn kuuluvatyttö, papintytär, Aune nimeltä.
Hän istui kokoonvaipuneena kunnia-arvoisain ajoneuvojen yhdessänurkassa, kalpeana ja puristunein huulin eteensä tirkistäen. Lyhdyistätuleva heikko valo, joka pienten, himmeäin ikkunain kautta tunkivaunuihin, valaisi yksinkertaista, mustaa pukua sekä kahta isoa tummaasilmää, ollen näissä kummallinen loiste, mikä todisti, että usea yöperäkkäin oli itkien vietetty. Tämä kuin myöskin surusta riutuneetkasvonsa, musta surupukunsa, häntä seuraava tuoreiden havujen jakarboolin tuoksu, selitti tuon loisteen syyn.
Aika ajoin, kun ruoskanlyönti tai joku epätasaisuus tiellä sai vaunutnytkähtämään, hypähti hän hermostuneesti ja oikaisi sitten itseäänjäntevällä liikkeellä. Peruuttamaton päätös kuvastui silloin hänenkasvoissaan, veri nousi hänen poskilleen ja silmänsä säkenöivät.
Vähitellen kuitenkin vaunujen heiluminen, vanhan nahan synnyttämänarina, ikkunien taukoamaton tärinä ja sateen räiskinä uuvutti hänenkiihoittuneet hermonsa ja hän vaipui jälleen pimeään nurkkaansa. Kutenlintu pesäänsä lentää, kiitivät hänen ajatuksensa hyljättyyn pappilaanlapsuuden kotiinsa, jonka hän äskettäin oli jättänyt ja jossa nytainoastaan unohdettu hautaseppele, sammuva hiilus uunissa ja muutamatvanhat huonekalut kertoivat kodista, joka oli hajonnut, onnesta, jokaoli särjetty.
Tässä vanhassa olkikattoisessa pappilassa, korkeitten, puuttomienmäkien välissä, pienen, kurjan kylän takatta, oli hän nähnytpäivänvalon eräänä kesäpäivänä ainoastaan kahdeksantoista vuottasitten. Elämänsä päivät oli hän viettänyt noissa pienissä, matalissahuoneissa, tuossa vähäpätöisessä puutarhassa, siinä pienessämaailmassa, joka uletttui tallista peltoihin, halavasta sorsalampeen,t