Produced by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
Kirj.
Karolina Svietla
Suomentanut Lyyli W.
Werner Söderström, Porvoo, 1895.
Enefa Podhaisky, se se vasta osasi ommella! Hänen pisteensä olivatniin pienet ja tasaiset, että oikein ihmetytti. Jos hän ompelikukan kaulahuivin nurkkaan tai esiliinaan, näytti se aivan vastapuutarhasta poimitulta; ihanpa täytyi pitää ajatukset koossaollakseen kumartamatta alas ja haistelematta sitä aivan kuin elävääkasvia. Hänen päärmeensä ja ompeleensa näyttivät aivan nyöriinpujotetuilta helmiltä. Hoskoviun räätäli ompeli koneella (hän oliostanut sen Liberecistä ja maksanut siitä enemmän kuin lypsylehmänhinnan), mutta sittenkään hän ei voinut näyttää kauniimpaa työtäkuin Enefa. Olisipahan tiedusteltu mistä suuresta kaupungistatahansa, niin kuitenkin on varmaa, ettei olisi löydetty ainoatakaantaitavampaa ompelijatarta kuin Enefa. Sitä paitsi hänellä oliniin paljon työtä, että hän tuskin ennättikään kaikkia. Pöydällähänen edessään oli alituiseen sellaisia pinkkoja karttuunia jakovokekangasta, että kun tupaan tuli, tuskin näkyikään tyttöäkaikkien vaatekappalten takaa. Joulun alusviikoilla hän ei nukkunutöilläkään, niin kiire hänellä silloin oli.
Kului tuskin ainoatakaan päivää, ettei Enefan isoisä ihmetellyt,että Enefalla "oli niin paljon touhua noiden ompeluksien tähden".Oikeastaan hän ei ollutkaan hänen isoisänsä, vaan hänen isoisänsäisä, mutta lyhyyden vuoksi sanoivat Enefa ja Jenik häntä paljaaksiisoisäksi, useimmiten ainoastaan ukkovaariksi. Hänen nuoruudessaanei ollut vielä tavallista, että naiset ompelevat, ja vähän oliniitäkin, jotka edes ymmärsivät pitää neulaa näpissään. Jos heeivät olleet pelloilla ja niityillä tahi jos heillä ei ollut muitaaskareita, istuivat he, sekä vaimot että tytöt, kehräten rukinääressä. Syksyllä, kun perunat olivat hyvästi korjuussa, tuli jokataloon räätäli, joka ompeli sekä suurille että pienille kaikki, mitähe tarvitsivat, hameet, puserot ja nutut, pyhä- ja arkivaatteet.Mestarin tekemien vaatteiden täytyi kestää vuoden aika. Jos nemenivätkin sillä aikaa hajalleen, niin saivat ne olla sillään, kunnesmelkein putosivat ruumista peittämästä. Ei kukaan hävennyt vähääkäänrepaleissa käymistä; päinvastoin olisi pidetty röyhkeytenä, jos kukaolisi ruvennut niitä paikkailemaan.
"Ihanhan minun päätäni rupeaa huimaamaan, kun näen sinut", oliisoisällä usein tapana sanoa Enefalle. Hänellä oli paikkansakamarin takan vieressä, josta hän voi hyvin tarkkaan nähdä Enefanja tämän ahkerat sormet; itse hän kiskoi päreitä, niin hienoja jaohuita kuin paperilehdet. Ei juolahtanut mieleenkään, että Jenikolisi voinut ottaa tämän työn omalle osalleen, niin paljon kuin hänlaiskottelikin. "Ei auta", lisäsi isoisä, "minun täytyy paneutuahiukan pitkäkseni, jotta vähää virkistyisin."
Ja hän muuttihe vielä lähemmäksi uunia, levitti vanhanlammasnahkaturkkinsa päälleen ja torkahti hetkeksi. Hän oli jo vanhamies, tuo isäukko, hyvästikin 90 vuotta. Mutta perin, ihmeellistäoli, miten hyvästi hän muisti kaikki, mitä oli tapahtunut ennenmuinoin maailmassa; kun hän alkoi kertoa, täytyi ihan tarttua kiinnituoliinsa, jos ei tahtonut vierähtää lattialle kauhistuksesta.Parasta siinä oli se, että voi uskoa kaikki, mitä hän sanoi; isäukkoei koskaan valehdellut. Hän oli sellainen ihminen, joka ei olisikoskaan oman etunsa tai maallisen kunnian tähden tahtonut pahoittaaHerramme mieltä. Sentapaista väkeä ei enää synny maailmaan. Enefa oliaivan isoisäänsä; hänkään ei olisi millään ehdoin tahtonut suututtaaIsää Jumalaa ja olla hänen vihansa esineenä. Isoisän nuoruudessaoli vielä kummituksia, j